Sarjan kirjoitukset kuvaavat todellisia tapahtumia, ajatuksia ja tunteita puhtaana elävän addiktin elämästä kuuden kuukauden ajalta. Kirjoittajan inspiraationa päiväkirjamaisten merkintöjensä julkituomiseksi ovat halu tulla näkyväksi teksteissä sellaisena kuin on ja halu toimia omia pelkojaan vastaan.
2.2.2021
Olin kaksi viikkoa sairaslomalla ja päädyin pakkomielteiseen ajatteluun työharjoittelusta ja koulusuorituksista. Ajatus, että olisi pitänyt valmistautua paremmin, pääni syötti ajatusta etten ollut valmistautunut tarpeeksi. Menin kokeeseen ja tein tehtävät, yritin. En osannut joitakin tehtäviä, vähän kuitenkin osasin.
Ymmärsin, että se mitä tein oli parhaani siinä hetkessä ja se riittää. Koen, että olen enemmän nyt addikti kuin koskaan. En käytä päihteitä eikä tee mieli niitä, silti keulii kovaa. Olen addikti.
Mennessäni takaisin töihin en kokenut häpeää tai hankalaa oloa tilanteessa. Kysyin työkaverilta kuulumisia ja sain tavallisen vastauksen, sekä vastakysymyksen. Normaalia keskustelua. Jaksoin kello 12 asti ihan hyvin, jonka jälkeen alkoi kiukku nousta mielessä ja kivut kehossa. Käyttäydyin kiukuttelevan lapsen tapaan työkaverille.
Tänään tein korjausliikkeen ja otin tarvittavan kipulääkkeen aamulla, muutin vähän ruokailurytmiä sekä yritin keskustella työkaverin kanssa aktiivisemmin, tehdä omaa osaani. Loppupäivästä kriittisen äänen louskutuksen alkaessa pääni sisällä, annoin sille tilaa ajatuksissani. Armottomuus ja kriittinen ääni sai tulla huomioiduksi, en lähtenyt toimimaan niiden mukaan.
3.2.2021
Sain ehdotuksen toipujakummilta ottaa rennosti työharjoittelussa ja osallistua online-toipumiskokoukseen kuulokkeiden välityksellä.
Niin tein ja aina kun tuli negatiivinen ajatus tuli myös mieleen lause ”entä jos ottaisit rennosti” ja se tuntui auttavan tänään. Pari kuukautta sitten aloitin 90 toipumisryhmää ja 90 päivässä työharjoittelun alkaessa. Tapasin aikoinaan nykyisen kummini käydessäni toisessa toveriseurassa jo ennen puhtaaksi tulemistani.
Yöllä on satanut paljon lunta ja se enteili haasteellista päivää töissä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, iltapäivällä paistoi aurinko ja keli oli mahtava. Yritin olla sosiaalisempi työkaverin kanssa.
Nukuin päiväunet, minulla on tapana tehdä niin. Pidän siitä. Sen jälkeen rauhallinen herääminen, kahvia ja pullaa, jos on pakkasessa. No nyt on, kun itse leivoin pari viikkoa sitten. Itse!
Salilla treenaaminen maistuu taas. Työharjoittelun alettua painoni on pudonnut muutaman kilon. On parempi olo omissa nahoissa, ajoittain pidän peilikuvastani. Vaikka työ on fyysisesti raskasta ja on kipuja, tunnen, että keho voi paremmin.
5.2.2021
Toveriseuran kotiryhmässäni tunsin kiitollisuutta. Lämmin tunne ihmisistä, keitä oli paikalla. Kyyneleet tulivat silmiin. Minulle kyyneleet ovat aina liittyneet suruun sekä vihaan, on ollut haasteellista hyväksyä sitä. Lapsuuden perheessäni näiden tunteiden tai ylipäätään minkään tunteen näyttämiseen ei ollut lupaa eikä tilaa.
Koulussa viimeinen yhteisten aineiden koe on nyt suoritettu ja mikäli en joudu uusimaan koetta, olen tehnyt kaikki kirjalliset kokeet. Vielä on yksi näyttökoe työpaikalla. Koin osaamattomuutta kokeessa, en osannut montaa tehtävistä, yritin kuitenkin. Lähtiessäni kokeesta oli epämukava olo, hädän tunne kehossa. Ajoin autoa ja pyrin tietoisesti hyväksymään tunteen ja toivotin sen tervetulleeksi. Jatkoin vielä kotiin tultuani, söin ja otin päiväunet. On taas normaali fiilis.
Työviikko meni hyvin ja pelot mitä pelkäsin etukäteen eivät toteutuneet. Pelot naurunalaiseksi ja häväistyksi joutumisesta.
Illalla kaverin kanssa salille ja hänen luo syömään ja saunomaan. Itselläni taitaa olla romanttisia tunteita häntä kohtaan. Viime viikonloppuna nähtiin, tuntui hyvältä, ilman mitään seksuaalista. Tunnistan ujouden ja epävarmuuden itsessäni, haluaisin ottaa asian puheeksi, mutta en tiedä uskallanko. Uskallanko altistaa itseni tunteelle mikä siitä seuraa. Pelkään hylätyksi tulemista ja toisaalta pelkään hyväksymistä. Hyväksymistä siksi, että siinä tapauksessa minun olisi tultava näkyväksi sellaisena kuin olen, epävarmana.
7.2.
Olen viettänyt pari päivää yksin, omissa ajatuksissa. Huomaan olevani levottomampi kuin edellisinä päivinä. Kävin kävelyllä ja salilla, ne sujuivat hyvin.
Tunnen, että joku pelko yrittää hiipiä kehoon. Opettaja soitti ja tiedusteli työharjoittelun sujumista ym. Puhelun jälkeen huomasin olevani kiihtynyt.
Istuin alas ja kuuntelin tunnetta, toivotin sen tervetulleeksi minun kanssani ja hyväksyin sen tunteen. Se tuntui kireytenä kehossa ja velttoutena jaloissa, samalla alkoi särkeä päätä takaa vasemmalta. En tiedä mikä tunne se on, arvelen peloksi. Pelkoa siitä, etten tiedä mitä tulee tapahtumaan.
Opettaja ehdotti, että kysyisin työpaikkaa työharjoittelupaikasta, vastasin uskovani heidän lähestyvän minua, mikäli haluavat tarjota työtä minulle. En tiedä toiminko ylpeyden luonteenvajavuuden mukaan tässä. Totuus on, etten tiedä haluanko jäädä kyseiseen työhön. Silti minua vetää puoleensa ajatus, että tekisin työtä itsenäisesti ja osa-aikaisesti. Sitoutuminen eli vastuunotto pelottaa.
Pelottaa ottaa asiaa puheeksi, tulla näkyväksi etten mahdollisesti kykene tekemään työtä kipujen vuoksi. Pelottaa olla rehellinen. Olen löytynyt jonkinlaista turvallisuuden tuntua työharjoittelupaikasta, olen saanut kenties myös varmuutta osaamisestani. Siellä on mukavia ihmisiä töissä, olen saanut tutustua useampaan ollessani apumiehenä.
Kaveri, ketä kohtaa tunnen jotain, on pyörinyt paljon mielessä. Ajatuksia ettei hän olekaan hyvä. Tähän negatiiviseen ajatteluun ei ole mitään syytä. Hän on kertonut avoimesti asioista ja uskon häntä.
Olen laittanut työvaatteet ja eväät valmiiksi, olen valmistautunut huomiseen työpäivään. Tuntuu oikealta. Otan kuulokkeet mukaan ja osallistun online-toipumiskokoukseen Zoomissa. Noudatan kummin ehdotusta ottaa rennosti. Ehkäpä pääsen ajamaan.
9.2.
Huippupäivä työharjoittelussa, sillä pääsin ajamaan kuorma-autoa, opettelemaan rauhassa. En juurikaan jännittänyt, pysyin rauhallisena, onnistuin kun kuuntelin ohjeita rauhalliselta työkaverilta.
Mentyäni konttorille, laitoin merkille oman miellyttämisen halun. Kehuin, vaikkei aihetta ehkä ollut ja heitin ilkeää vitsiä, vaikkakin huumorimielessä. Join kahvit työkavereiden kanssa päivän päätteeksi. Haluan kuulua porukkaan, vaikka en kuitenkaan tunne kuuluvani.
Kotiin tultuani tein perusrutiinit. Ruoka, päiväunet, kahvi ja pulla. Tunne tylsyydestä ja ylimääräisestä energiasta tuotti ajatuksen mennä salille. Ennen sitä kertailin tulevaa näyttötutkintotehtävää ja pelko heräsi. Pelko siitä etten tule onnistumaan. Se pelko on tulevaisuudessa ei tässä hetkessä eli olen sen suhteen voimaton.
Soitin kummipuhelun. Hänen kanssaan jaan kaikki asiani, kyllä myös ne pelottavimmat, häpeällisimmät ja mitä näitä nyt on. Puhuin kummille omasta hyvästä olostani, mutta puhelun jälkeen alkoi kriittinen sisäinen ääni väittää sanomiseni ja minun olevan typerää ja hävettävää.
Minä en ole typerä ihminen, minä en ole hävettävä ihminen. Minä olen rakastettava ihminen. Tuon kriittisen äänen johdosta aloin kirjoittaa tätä tekstiä tänään, joten kiitän kriittistä ääntäni. Huomioin sen ja päästän irti.
Teksti: Anonyymi
Artikkelikuva: Max Toivakainen
