Meillä on oma Stop Huumeille -infolehti, joka jakaa tietoa mm. päihteistä ja kuntoutumisesta sekä kertoo ihmisten omia kokemuksia. Lehti on myös tärkeä osa varainhankintaamme, jonka avulla voimme tarjota ajankohtaista tietoa nuorille ja nuorien kanssa toimiville. Tässä teille maistiainen seuraavaan lehteen tulevasta jutusta, jossa haastateltiin yhtä työntekijäämme!
Kahvikupin äärellä
Mikä on nimesi ja työnimikkeesi?
– Pekkisen Jussi, vertaisohjaajana Radalta himaan -toiminnassa.
Millainen on normaali työpäiväsi?
– Suurimman osan viikosta teen asiakastyötä täällä Stopin tiloissa. Lisäksi ryhmien vetämistä hoitolaitoksissa, asumisyhteisöissä, päihdepoleilla sekä katkoilla. Ryhmät voivat olla keskustelu- tai toimintaryhmiä. Yritän myös omalla kokemuksella ja eletyllä elämällä auttaa meidän asiakkaita.
Sinulla on siis omaa päihdetaustaa. Kauanko olet ollut raittiina?
– Pikkaisen reilut kaksi vuotta. Kävin Myllyhoidon [päihdekuntoutuksen] 2018 syksyllä, siitä muutin Oskelakotiin.
Ensimmäiset puoli vuotta kävin vertaisryhmissä, ja päihdepolilla kävin terapeutin luona. Se oli todella intensiivistä toipumista. Keskityin vaan siihen, että saan mennä selvinpäin nukkumaan.
Jonkun ajan päästä aloin rakentamaan itselleni rutiineista koostuvaa lukujärjestystä. Ihan koulusta opittua systeemiä. Suunnittelin viikon jokaiselle arkipäivälle jotain tiettyä tekemistä, sekä aloin kiinnittymään Stopin toimintaan. Tulin tänne kuntouttavaan työtoimintaan ja aloin pala palalta rakentamaan elämääni. Tavoitteena saada lapset ja sukulaiset takaisin elämääni. Päihteiden käytön seurauksena olin haistattanut heille pitkät ja menettänyt heidät elämästäni.
Mikä on kivointa työssäsi?
– Ensimmäiseksi tulee tietenkin se mieleen, että saan itsekin apua tästä. Saa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja saan olla sellaisessa yhteisössä osana, missä minun virheet ja huonosti eletty elämä ei ole tabu. Saan olla täällä oma itseni.
Mikä on rankinta työssäsi?
– Asiakkaiden retkahdukset ja pahimmassa tapauksessa niistä seuranneet kuolemat. Ihmisen kokonaan menettäminen, se sattuu aina. Perheen isänä myös koskettaa, että lapset viedään pois perheistä ja vanhemmat erkaantuvat.
Kaikessa ei pysty auttamaan, vaikka kuinka haluaisi. Sekin täytyy ymmärtää.
Miten päädyit päihdealalle töihin?
– No tietenkin se, kun on saanut itse apua, niin haluaa itsekin alkaa auttamaan. Olen itse pitänyt etusijalla toipumisen ja irtaantumisen kenttämaailmasta. Samalla työstä saa itsellekin sellaista turvaa ja verkostoa. Etenkin niinä päivinä, kun on huonot hetket, se pakottaa minut pysymään toipumisen parissa.
Onko tämä ammatti sinun kutsumus?
– Sanotaan näin, että tässä matkan varrella on tullut koko ajan sellaisia asioita, mitkä puhuu sen puolesta. Olin ravintola-alalla vuosia ja se oli sellaista työtä, mistä en nauttinut. Minä vain menin sinne ja suoritin sitä. Se oli enemmänkin sellaista, että pystyin sen ammatin varjolla pitämään niin sanotun normaalin ihmisen viitan. Ihmiset näki minut sellaisena, joka on kova tekemään töitä. Nyt teen sellaisessa paikassa työtä, mikä ei tunnu pelkältä työltä. Saan tästä muutakin kuin palkkaa.
Missä toivoisit näkeväsi itsesi viiden vuoden päästä?
– Alan nyt opiskelemaan lähihoitajaksi ja toivoisin enenemmissä määrin tekeväni nuorten kanssa ehkäisevää päihdetyötä.
Itsellä alkoi 14-vuotiaana alkoholin kautta oma [päihteiden] käyttö. Siitä siirryin imppaamiseen ja lääkkeiden syömiseen. Minä en ikinä joutunut vastuuseen, enkä saanut kotona huutoja. Katkoilla ja mielisairaalassa käynnit oli enemmänkin sellaisia sulkia hatussa.
Toivoisin pystyväni itse auttamaan nuoria löytämään hyviä ja katu-uskottavia asioita, myös ilman päihteitä. Monet lapset ja nuoret taistelevat sen asian kanssa, että omien vanhempien kanssa ei voi, kehtaa tai jopa saa puhua. Päihteiden käyttö on sellainen tabu. Ajatukset jäävät kaivelemaan nuoria ja kun niistä ei puhu kenellekään niin asiat pahentuvat.
Kuvat ja teksti: Maija Nykänen
Lue lisää lehdestämme tästä!
PS. Jos haluat itse kirjoittaa lehteemme, ota yhteyttä toimitus(at)stophuumeille.fi
