Sarjan kirjoitukset kuvaavat todellisia tapahtumia, ajatuksia ja tunteita puhtaana elävän addiktin elämästä kuuden kuukauden ajalta. Kirjoittajan inspiraationa päiväkirjamaisten merkintöjensä julkituomiseksi ovat halu tulla näkyväksi teksteissä sellaisena kuin on ja halu toimia omia pelkojaan vastaan.
14.2.2021
Ystävänpäivä, merkkipäivä siitä, että on ystäviä ja olen ystävä jollekin. Merkkipäivä, mikä tahansa huomio mikä kohdistuu minuun, saa aikaan epämiellyttävän tunteen. Sellaisen tunteen minkä haluaisin painaa pois, sivuuttaa, en kokea. Se tunne on kiristävä, paineen tuntua keskikehon kohdalla ja yläkehossa pakokauhua.
Haluaisin selvittää miksi tunnen niin ja mikä tuo tunne on. Samanmoinen tunne tulee ollessani esimerkiksi synttärisankari, eli huomion ollessa minussa minuna, 45-vuotiaana henkilönä. Ilman työhön liittyvää huomiota tai muuhun ulkoiseen asiaan liittyvää.
Tilanteissa mitkä ovat positiivisia, iloisia ja rakkaudellisia, olen voimaton tunteiden kanssa, ilman kontrollia. Haavoittuva. Ikävissä vastaavissa tilanteissa, olen varuillani, puolustusmekanismit valmiudessa, olen valmiina mihin tahansa, puolustautumaan.
Nyt kirjoittaessa, tuo kiristävä tunne nousi kehoon, kiristävä ote vatsan kohdalla. Hyväksyn sen tunteen kehossasi ja toivotan sen tervetulleeksi. On se mikä tahansa tunne, pelko, suru, viha, häpeä, rakkaus, ihan mikä tahansa. Otan sen vastaan kiitollisena. Meditoin ja panin merkille hengityksen olevan pinnallista ja pientä, pelkästään keuhkojen yläosalla tapahtuvaa.
Olen ihastunut kaveriin, kenet olen tuntenut useita vuosia. On uusi tunne minulle ja pelkään sanoa sitä hänelle. Pelko torjutuksi tulemisesta ja toisaalta pelko hyväksytyksi tulemisesta.
19.2.2021
Sain töitä työharjoittelupaikasta, olen siitä kiitollinen. Aloitan iltavuorossa, siinä ei ole alkuun niin isoa työpainetta, saan rauhassa opetella. Ensi viikolla tulee päätökseen koulu. Tavoite oli saada ammattipätevyys ja puhdasta aikaa. Sain ne ja paljon enemmän. Perustutkinnon ja työpaikan sekä ennen kaikkea elämää sen omilla ehdoilla.
Pyörittää edelleen ihastuminen tai sen toimimattomuus, hyväksyn sen ja päästän irti. Olen kiitollinen tunteista, mitä olen saanut kokea. Kipeä kohtani tässä on sivuutetuksi tuleminen, samalla tavalla miten lapsuudenkodissani. Ikään kuin olen, mutta en ole. Tämä asia liittyy ainoastaan minuun ei toiseen ihmiseen, minulla on omat haavani ja hänellä omansa.
Eilen ymmärsin etten pääse toveriseuran kotiryhmän kokouksiin tulevina viikkoina, tuli suru ja turvattomuus siinä hetkessä. Perään tuli ajatus, että ehkä on aika päästää irti ja kiinnittyä toveriseuraan enemmän kuin pelkästään kotiryhmään.
Se tarkoittaa näkyväksi tulemista. Jokin minussa panee kovasti vastaan. En haluaisi asettaa itseäni haavoittuvaksi, tulla ehkä haavoitetuksi. Näin ei ole ryhmissä aiemmin käynyt, silti pelkään.
24.2.2021
Työharjoittelu päättyi tänään ja huomenna alkaa työsopimus, sen alkamista aikaistettiin muutamalla päivällä, koska yksi työntekijä puuttui ja olin halukas auttamaan. Harjoittelun aikana sain kovasti apua kokeneemmilta kuskeilta, en tuntenut alemmuuden tunnetta tai häpeää.
Monesti pelkäsin kovastikin, kuitenkaan mitkään peloista eivät käyneet toteen. En pelkää aloittaa töitä. Olen kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. Tuntuu, että olen opetellut, harjoitellut, osannut ottaa ohjeita ja apua vastaan. Eikä minun tarvitse piiloutua minkään epätodellisen roolin taakse.
Kommunikoidessani kahden muun kuljettajan kanssa putosin hetkeksi lapsuuden tunnekokemukseen ulkopuolisuudesta ja hylätyksi tulemisesta. Tällaisen tilan saattaa laukaista tietynlainen katse, hymähdys tai joku pienikin ele.
Toimiessani ja palauttaessani ajatuksen tähän hetkeen aikuisena ihmisenä tunne meni ohi. Jollain lailla koin itseni enemmän tasavertaiseksi ja näin muut ihmiset, tässä tapauksessa toiset kuljettajat uusin silmin, en uhkana. Tällä hetkellä tuntuu luonnolliselta ja hyvältä alkaa tehdä töitä.
27.2.2021
Suru on edelleen vahvasti läsnä elämässä. En osaa sanoa mitä tarkalleen suren, kuitenkin suren ja syvältä. Surematonta surua. Itkua tulisi enemmän kuin mahtuu tulemaan ulos. Tuntuu, että tukehdun. Suru tuntuu olevan osa minua ja hyväksyn sen, olen kiitollinen siitä.
Uskon osan kyynelistä olevan kiitollisuudesta. Nytkin kirjoittaessani valuu kyyneleet. Kiitollisuudesta elämää kohtaan, minun elämää. Kyyneleet nousevat kun ajan kuorma-autoa siinä hetkessä, en menneessä enkä tulevassa. Siinä ei ole häpeää tai pelkoa vaan kiitollisuutta elämästä, minun elämästä.
Teksti ja kuvat: Anonyymi
